Takakannesta:
Ihmissusisaagan jännittävä viimeinen osa
Samin ja Gracen tarina alkoi katseesta, metsän ja asutuksen rajasta. Molemmilla rintamilla he ovat taistelleet mahdollisuuden olla yhdessä, vuoroin sutena, vuoroin ihmisenä. Nyt he toivovat näkevänsä toisensa vielä joskus.
Samalla kun Isabel ja Cole käyvät ylpeyden ja anteeksiannon julmaa taistelua, ottaa suden muoto Gracen valtaansa yhä useammin. Hänen ja Samin lyhyet jälleennäkemiset voisivat olla iloisia. Ne voisivat olla suloisia, mutta niissä on jäähyväisten surullinen tuoksu.
Kun kylässä julistetaan sota susia vastaan, Grace ei voisi olla metsässä huonompaan aikaan. Hänet on saatava sieltä takaisin. Ikuisesti.
Ikuisuus on ihmissusilegendaa raikkaasti hyödyntävän saagan päätösosa, joka virtaa kuulaana kohti putouksen lailla yllättävää loppua.
Ikuisuuden sain luettua viime viikonloppuna loppuun. Kokonaisuutena tämä päätösosa oli Häivähdystä parempi, mutta vähän tämäkin jätti kylmäksi. Kirjasta ei jäänyt mieleen oikeastaan muuta kuin alku ja loppu eli pituutta oli ehkä vähän liikaa. Jotenkin vähän tuntuu, että kyseinen kirjasarja ei oikein noussut lentoon Väristyksen jälkeen, mikä on harmi.
Ikuisuus on kirjoitettu Gracen, Samin, Isabelin ja Colen näkökulmista, mutta kirjan prologi on Shelbyn näkökulmasta. Useampi näkökulma toimii tässäkin, ja jokaiseen kertovaan henkilöön pystyy samaistumaan, ehkä vähän paremmin kuin edellisessä kirjassa. Hidastempoisemman keskivaiheen jälkeen, kirja muuttuu jännittäväksi loppumetreillä, mutta vauhti tyssää viimeisillä sivuilla.
Monia muita lukijoita ihmetyttänyt loppu oli minullekin pettymys. Stiefvater jättää lopun turhan avoimeksi ja jopa keskeneräiseksi. Henkilöiden tulevaisuus jää lukijan kuviteltavaksi, mikä on minusta vähän tylsää. Toisaalta loppu voisi antaa mahdollisuuden neljännelle kirjalle, mutta en usko näin käyvän.
Ikuisuus on kirjoitettu Gracen, Samin, Isabelin ja Colen näkökulmista, mutta kirjan prologi on Shelbyn näkökulmasta. Useampi näkökulma toimii tässäkin, ja jokaiseen kertovaan henkilöön pystyy samaistumaan, ehkä vähän paremmin kuin edellisessä kirjassa. Hidastempoisemman keskivaiheen jälkeen, kirja muuttuu jännittäväksi loppumetreillä, mutta vauhti tyssää viimeisillä sivuilla.
Monia muita lukijoita ihmetyttänyt loppu oli minullekin pettymys. Stiefvater jättää lopun turhan avoimeksi ja jopa keskeneräiseksi. Henkilöiden tulevaisuus jää lukijan kuviteltavaksi, mikä on minusta vähän tylsää. Toisaalta loppu voisi antaa mahdollisuuden neljännelle kirjalle, mutta en usko näin käyvän.
Lukunäyte, s.31
Menin takaisin autoon, panin mekon takapenkille, nostin kädet kupiksi nenän ja suun eteen, pidin kyynärpäitä ohjauspyörää vasten ja hengitin samaa ilmaa kerran toisensa jälkeen. Istuin liikkumatta monta pitkää hetkeä ja katsoin hylättyjä kenkiä kojelaudan yli.
Maggie Stiefvater - Ikuisuus (alkup. Forever, 2011), 442 sivua, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2011
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti