Kevään hitaampi tahti

Pahoittelut vähäisestä kirjoittamisesta: ei vain ole ollut aikaa ja intoa kirjoittaa. Ja lukeminen on ollut vähän hitaampaa, osin kirjojen puutteesta johtuen. Sain luettua Whiten Yliluonnollisesti-kirjan jo pari viikkoa sitten ja siitä olisi tarkoitus kirjoittaa lyhyesti seuraavaksi. Mifongin perintöä yritin myös lukea, mutta sen kanssa vähän takkuilee. Se ei vain ole sytyttänyt minua, joten en tiedä vielä luenko loppuun asti. Hiekkasotilaat tuli taas luettua muutamassa päivässä, sen verran hyvin jatkui kyseinen sarja.

Nyt olen tosiaan ilman kirjaa jonkin aikaa. Yritän vähän lukea jotain hyllystä löytyviä uudestaaan, mutta oikeastaan odotan muutamia kesäkuussa ilmestyviä. Jos jollain on hyviä lukuvinkkejä, uusia tai vanhoja, saa suositella.

Veronica Rossi - Paljaan taivaan alla

Nuori Aria on elänyt koko elämänsä Haave-nimisessä kaupungissa, suljetussa kapselimaisessa tilassa, jonka ruoka, vesi ja jopa hengitettävä ilma tuotetaan muualla. Kaupungin ihmiset elävät arkeaan virtuaalimaailmassa, jossa fyysinen läheisyys on harvinaista: kaikki elämykset kivuntuntemuksia myöten luodaan keinotekoisesti. Aria ei ole koskaan nähnyt oikeaa taivasta, aurinkoa, tulenliekkejä tai metsän puita.

Ulkopuolella elävä Perry sen sijaan on kamppaillut aina todellisten ja pelottavien haasteiden kanssa. Vaaralliset kulkutaudit, nälkä ja rajut eetterimyrskyt ovat arkipäivää sekä Perrylle että hänen heimolleen. Ekologisen katastrofin kokeneessa maailmassa jokainen taistelee olemassaolostaan ja ihmisyyttä mitatataan elämän hinnalla.

Normaalioloissa heidän tiensä eivät olisi koskaan sivunneet toisiaan, mutta yksi painajaismainen ilta piirtää molempien elämänviivat uusiksi. Ariasta ja Perrystä tulee vastentahtoisia liittolaisia ja yhdessä he kohtaavat maailman, jossa kaikki on totta, tunteet paljaita eikä sattumanvaraisuudelle löydy kaavaa.

Veronica Rossin esikoisteos Paljaan taivaan alla on aivan huikean hyvä kirja. Se on Nälkäpelien jälkeen yksi kiehtovimmista kirjoista, joita olen lukenut. Dystooppiset sci-fi -kirjat tuntuvat jyräävän tällä hetkellä valtavalla voimalla. Itse olen ainakin viime aikoina lukenut enemmän hyviä dystopia-kirjoja kuin fantasia-kirjoja. Täytyy kiittää loistavia kirjailijoita, jotka kirjoittavat näinkin nerokkaita tarinoita.

Paljaan taivaan alla oli tavallaan sekoitus Nälkäpeliä, Deliriumia sekä Routasisaruksia. Mutta se oli kuitenkin omanlaisensa kiehtova maailmansa. Plussaa täytyy erityisesti antaa päähenkilöistä ja heidän suuhteensa kehittymisestä. Se poikkeaa tavallisesta ja henkilöt tuntuvat monipuolisemmilta, eivätkä täysin yksiulotteisilta.

Kirja keskittyy suurimmaksi osaksi kehittyneemmän ja "paremman" yhteisön ulkopuoliseen elämään, joka ei ole saanut osaansa uudesta elämästä. Olisin halunnut lukea enemmän siitä, miten päädyttiin kapseleihin ja miksi toiset jäivät ulkopuolelle. Myös itse kapselin elämästä olisi voinut olla vähän lisää tietoa. "Historian" tietämättömyys ei kuitenkaan haitannut lukemista, vaan Rossin maailmasta sai aika hyvän kuvan pelkästään ihmisten suhtautumisesta toisiinsa.

Jonkun verran siis jäi kysymyksiä, että miksi jokin on niin kuin se on, mutta siitä huolimatta Paljaan taivaan alla tempasi mukaansa eikä päästänyt otteestaan. Minulla ainakin jäivät yöunet lyhyiksi, koska lukemista ei pystynyt lopettamaan. Tarina loppui mielenkiintoiseen asetelmaan, joten odotankin jatkoa innolla. Näillä näkymin toinen osa julkaistaan joskus alkuvuodesta 2013.

Lukunäyte, s. 28

     Aria kompuroi polvilleen ja kiristeli hampaitaan kuullessaan pistävän kirkaisun, joka räjähti hänen korvissaan. Hän ei nähnyt mitään. Hän pyyhki sameutta silmistään, ja hänen jalkansa vapisivat, kun hän nousi seisomaan . Pauhaavia lieskoja vasten hän näki muukalaisen, joka astui aukiolle. Mies oli paidaton, mutta missään tapauksessa hän ei ollut Bane tai Kaiku.

     Hän oli aito villi.

 Veronica Rossi - Paljaan taivaan alla (alkup. Under the Never Sky, 2012), 362 sivua, suomentanut Inka Parpola, WSOY 2012

Rick Riordan - Hirviöidenmeri

Antiikin hirviöt eivät jätä Percyä rauhaan edes kesäleirillä. Hän ei ole enää varma, onko kunnia vai kirous olla jumalten sukua...

Newyorkilaista Percy Jacksonia pidetään koulussa surkeana oppilaana. Todellisuudessa hän on merenjumala Poseidonin poika. Kun muilla alkaa leppoisa loma, Percy lähtee Puoliveristen kesäleirille.

Leiriä suojeleva Thaleian petäjä on myrkytetty. Taikaesine, jonka avulla petäjä pelastuisi, on ollut kadoksissa satoja vuosia, eikä sitä voi löytää ennen kuin on ylittänyt Hirviöidenmeren. Saman meren halki ovat joutuneet purjehtimaan historian sankarit Odysseuksesta alkaen.

Etsintämatka on täynnä vaaroja. Percyn ja hänen ystävänsä Annabethin on pelastettava pahasta pulasta myös satyyri Grover. Samalla paljastuu Percyn perhettä koskeva kammottava salaisuus.

Percy Jackson -sarjan toinen osa Hirviöidenmeri tuli luettua jo viikko sitten, mutta en ole saanut aikaiseksi kirjoittaa tänne vielä mitään. Kirja eteni aika lailla samaan malliin, kuin Salamavaraskin, mutta mukana oli vähän uusia hahmoja sekä erilaisia paikkoja. Lukemisenpuutteeseen Riordanin kirjat sopivat hyvin; ne ovat kevyitä ja mukavia lukea.

Koska lukemisesta on jo viikko, on tarina ehtinyt jo jonkin verran unohtua. Hirviöidenmeressä pääosaan pääsevät kykloopit, sekä hyvässä että pahassa. Kykloopeilla on osansa Percyn perheeseen liittyvässä salaisuudessa sekä Thaileian petäjän pelastamisessa. Varsinainen pahis on kuitenkin sama kuin ensimmäisessäkin kirjassa. Ja kaikki myös liittyy jotenkin Percyä koskevaan ennustukseen.

Kaksi Percy Jackson -kirjaa luettuani voin sanoa, että sarja vaikuttaa hyvältä ja sopii vielä minullekin, vaikka se on hieman nuoremmille tarkoitettu. Se ei kuitenkaan ole Harry Potterien veroinen kaikenikäisille uppoava seikkailu. Aion kuitenkin lukea vielä seuraavatkin osat sopivissa väleissä.

Lukunäyte, s. 98

    Tantalos katsoi Annabethia ja minua kuin olisi halunnut nylkeä meidät elävältä. "Soturin pitää olla sellainen henkilö, joka on saanut osakseen leirin kunnioituksen, joka on näyttänyt kykynsä kilpa-ajossa ja rohkeutensa leirin puolustajana. Sinä johdat tätä etsintäretkeä... Clarisse!"

Rick Riordan - Hirviöidenmeri (alkup. The Sea of Monsters, 2006), 284 sivua, suomentanut Ilkka Rekiaro, Otava 2009

 

Rick Riordan - Salamavaras

Mitä jos kuulisit olevasi Olympoksen jumalan puoliverinen jälkeläinen? Percy Jacksonin elämästä on leikki kaukana, kun antiikin jumalat, sankarit ja hirviöt muuttuvat todeksi...

"Me emme ole tyhmiä, Percy Jackson. Oli vain ajan kysymys milloin saisimme tietää, kuka sinä olet."

Mistä matikanope oikein puhuu? Se mitä newyorkilaiselle Percy Jacksonille tapahtuu kesken luokkaretken, on jotain ihan pimeää. Hän saa kannoilleen Kreikan mytologian pelottavimman hirviö ja päätyy Puoliveristen leirille, jossa häntä odottaa suuri tehtävä. Percyllä ystävineen on kymmenen päivää aikaa etsiä ylijumala Zeuksen mestarisalama, maailman mahtavin ase, ja estää ihmiskunnan tuhoisin sota.

Tämä kirja ehti lojumaan hyllyssäni pari vuotta lukemattomana. En vain koskaan tarttunut siihen kunnolla. Yhdellä yrittämällä pääsin ehkä kuudenteen lukuun. No nyt oli kirjoitusten jälkeen lukemisenpuutetta, ja kun kirjastoonkaan en ehtinyt, päätin vihdoinkin lukea Salamavarkaan. Ja ihan hyvä kirjahan se oli.

Salamavaras aloittaa Riordanin Percy Jackson -kirjasarjan. Kirjan voisi heittää samaan kategoriaan Pottereiden kanssa, koska niissä on samoja piirteitä. Tarina oli seikkailullisen menevä, ei niinkään syvällinen. Hahmot olivat ehkä vähän 'ohuita' ja jonkin verran epäuskottavia ikänsä puolesta. Tai ainakaan minun 12-vuotias siskoni ei vaikuta läheskään yhtä fiksulta ja itsenäiseltä kuin samanikäiset Percy ja Annabeth. Mutta ehkä kirjojen sankareille sallitaan ylimääräinen fiksuus, vaikka he olisivat nuoria...

Täytyy sanoa, että pidin Riordanin kirjoitustyylistä. Se oli normaalia persoonallisempi ja hauskempi. Hänen kirjoitustyylinsä varmasti innostaa nuorempia ja laiskempia lukijoitakin tarttumaan kirjaan. Kirjoitustapa myös piristää tarinaa, joka on aiheeltaan melko erikoinen. Antiikin jumalat kun eivät kovin usein nykypäivän fantasiakirjallisuudessa esiinny.

Lukunäyte, s. 32-33

    Muorit tuijottivat vielä minua tien toiselta puolelta. Keskimmäinen katkaisi langan, ja minä vannon, että kuulin napsahduksen, vaikka välissä oli nelikaistainen tie. Toiset muorit käärivät sähkönsiniset sukat kerälle ja minä jäin ihmettelemään, kenelle ne oli kudottu - Bigfootille vai Godzillalle?

Rick Riordan - Salamavaras (alkup. The Lightning Thief, 2005), 367 sivua, suomentanut Ilkka Rekiaro, Otava 2008 (Leffakannellinen painos ilmestynyt 2010)

Alyson Noël - Varjojen maa

"Olin varma, että Damen on minun kohtaloni - mutta entä jos kohtalolla onkin muita suunnitelmia?"

Everin ja Damenin rakkautta on koeteltu jo usean elämän ja reinkarnaation ajan. Juuri kun heidän kohtalonsa on vihdoin täyttymässä, heidän ylleen lankeaa kirouksista kauhein. Jos he koskettavat toisiaan, Damen joutuu ikiajoiksi Varjojen maahan, synkkään kuoleman ulottuvuuteen. Damenin pelastaakseen Ever turvautuu kyseenalaiseen magiaan - ja kohtaa salaperäisen Jude Knightin. Rakkaus Dameniin joutuu kovemmalle koetukselle kuin koskaan. Mutta onko Jude valon vai pimeyden palveluksessa?

Vaikka en oikeastaan ihastunut kahteen ensimmäiseen Kuolemattomat -sarjan kirjaan, pitihän tämä kolmas, Varjojen maa, lukea ihan uteliaisuudesta. Eipä sarjassa tapahtunut parannusta kolmannenkaan kirjan myötä, joten en tiedä viitsinkö enää seuraavia kirjoja lukea.

Juoni oli vähän takkuinen ja liian 'tekaistun' oloinen. Tuntui kuin kirjoittaja ei olisi panostanut juoneen kunnolla ja tapahtumat olivat siellä, jotta oli jotain kirjoitettavaa. Ei siis iskenyt minuun koko homma. Osa jutuista meni ehkä vähän kliseisiksi ja kolmiodraamakin meni vähän turhuuden puolelle. Ja täytyy sanoa, että päähenkilöt muuttuvat aina vain ärsyttävimmiksi ja typerämmiksi. En ihan aina pysy heidän ajatuksen kulussaan mukana.

Lisäksi minua vaivasi kirjan nimi. Vaikka kirjan alkupuolella kerrotaankin Varjojen maasta, ei se sovi mukaan kirjan kulkuun ja muihin tapahtumiin. Varjojen maasta jäi yleisestiottaen melko huono maku. Noël ei oikein tunnu pääsevän lentoon kirjasarjansa kanssa. Jatko-osat ovat melkeinpä huonontuneet ensimmäisen kirjan jälkeen. Toisaalta harmillista, mutta kaikki eivät vain pysty koukuttuvaan ja mielenkiintoiseen kerrontaan.

Lukunäyte, s. 19

Damen huokaisee ja katsoo minua silmiin. "Mutta karmaa ei voi paeta, Ever. Se on mikä on. Se ei tuomitse, se ei ole hyvä eikä paha kuten suurin osa ihmisistä ajattelee. Se on tulosta kaikista teoista, hyvistä ja pahoista - jatkuvaa tapahtumien tasapainotusta -  syytä ja seurausta - samalla mitalla takaisin antamista - kylvämistä ja sadonkorjuuta - sitä, että minkä taakseen jättää, sen edestään löytää."

Alyson Noël - Varjojen maa (alkup. Shadowland, 2009), 332 sivua, suomentanut Sirpa Meripaasi, Otava 2012

Cassandra Clare - City of Fallen Angels



Alunperin piti lukea Claren City of Fallen Angels vasta keväämmällä, mutta kun alennuksella sain, ostin sen jo nyt luettavaksi. Tämän lukemisessa meni yllättävän pitkään. Kirja ei temmannut mukaansa samalla tavalla kuin Varjojen kaupungit -sarjan kolme aikaisempaa osaa. Huono tämä ei kuitenkaan ollut, mutta ehkä sarjan venyttäminen ei ollut paras ratkaisu Clarelta.

Clary ja Jace voivat vihdoinkin sanoa seurustelevansa salaisuuksien selvittyä. Clary käy läpi varjometsästäjä koulutustaan ja kaikki tuntuu olevan hyvin. Yhtäkkiä Jace alkaa vältellä Clarya ja käyttäytyä omituisesti. Lisäksi joku surmaa New Yorkin varjometsästäjiä, ja myös Simonin henki on vaarassa.

City of Fallen Angels keskittyy hieman enemmän Simoniin, ja suuri osa kirjasta on kerrottu hänen näkökulmastaan. Minulle tämä 'näkökulman vaihdos' sopi oikein mainiosti, ja oli mukavaa lukea vähän eri kantilta kerrottuna. Kuten aluksi totesin, tämä kirja ei ollut niin jännittävä, mutta toisaalta mukaan kuvioihin tuli uusi henkilö, joka piristi tarinaa. Lisäksi olisin halunnut lukea vähän enemmän Claryn koulutuksesta, jota oli mukana vain hieman alussa.

Loppua kohti jännitys tiivistyi hiukan, mutta ei yltänyt aivan samaan kuin edelliset kirjat. Clare tosin jätti tämän kirjan paljon keskeneräisemmäksi kuin muut, joten City of Lost Souls jatkaa varmaankin suoraan siitä, mistä tässä kirjassa jäätiin. Ja onhan se seuraava kirjakin luettava.

Lukunäyte, s. 141

    "That's very illuminating." Simon flung himself into the armchair across from the TV; it had probably once been a pale gold velvet but was now worn to the grayish pile. "Do you have a lot of other profound thoughts like that? Blood is blood? A toaster is a toaster? A Gelatinous Cube is a Gelatinous Cube?"

    Jace shrugged. "Fine. Ignore my advice. You'll be sorry later."

    Before Simon could answer, he heard the sound of the front door opening. He looked daggers at Jace. "That's my roommate. Kyle. Be nice."

    Jace smiled charmingly. "I'm always nice."

Cassandra Clare - City of Fallen Angels, 435 sivua, Walker Books (suomennos syksyllä 2012)

Maggie Stiefvater - Ikuisuus

Takakannesta:

Ihmissusisaagan jännittävä viimeinen osa

Samin ja Gracen tarina alkoi katseesta, metsän ja asutuksen rajasta. Molemmilla rintamilla he ovat taistelleet mahdollisuuden olla yhdessä, vuoroin sutena, vuoroin ihmisenä. Nyt he toivovat näkevänsä toisensa vielä joskus.

Samalla kun Isabel ja Cole käyvät ylpeyden ja anteeksiannon julmaa taistelua, ottaa suden muoto Gracen valtaansa yhä useammin. Hänen ja Samin lyhyet jälleennäkemiset voisivat olla iloisia. Ne voisivat olla suloisia, mutta niissä on jäähyväisten surullinen tuoksu.

Kun kylässä julistetaan sota susia vastaan, Grace ei voisi olla metsässä huonompaan aikaan. Hänet on saatava sieltä takaisin. Ikuisesti.

Ikuisuus on ihmissusilegendaa raikkaasti hyödyntävän saagan päätösosa, joka virtaa kuulaana kohti putouksen lailla yllättävää loppua.

Ikuisuuden sain luettua viime viikonloppuna loppuun. Kokonaisuutena tämä päätösosa oli Häivähdystä parempi, mutta vähän tämäkin jätti kylmäksi. Kirjasta ei jäänyt mieleen oikeastaan muuta kuin alku ja loppu eli pituutta oli ehkä vähän liikaa. Jotenkin vähän tuntuu, että kyseinen kirjasarja ei oikein noussut lentoon Väristyksen jälkeen, mikä on harmi. 

Ikuisuus on kirjoitettu Gracen, Samin, Isabelin ja Colen näkökulmista, mutta kirjan prologi on Shelbyn näkökulmasta. Useampi näkökulma toimii tässäkin, ja jokaiseen kertovaan henkilöön pystyy samaistumaan, ehkä vähän paremmin kuin edellisessä kirjassa. Hidastempoisemman keskivaiheen jälkeen, kirja muuttuu jännittäväksi loppumetreillä, mutta vauhti tyssää viimeisillä sivuilla.

Monia muita lukijoita ihmetyttänyt loppu oli minullekin pettymys. Stiefvater jättää lopun turhan avoimeksi ja jopa keskeneräiseksi. Henkilöiden tulevaisuus jää lukijan kuviteltavaksi, mikä on minusta vähän tylsää. Toisaalta loppu voisi antaa mahdollisuuden neljännelle kirjalle, mutta en usko näin käyvän.

Lukunäyte, s.31

Menin takaisin autoon, panin mekon takapenkille, nostin kädet kupiksi nenän ja suun eteen, pidin kyynärpäitä ohjauspyörää vasten ja hengitin samaa ilmaa kerran toisensa jälkeen. Istuin liikkumatta monta pitkää hetkeä ja katsoin hylättyjä kenkiä kojelaudan yli.

Maggie Stiefvater - Ikuisuus (alkup. Forever, 2011), 442 sivua, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2011